[FI] Antero Sonkkila

Esittele itsesi, alter-egosi sekä varustekokonaisuutesi.

Valvoja: Ylläpito

Speidel
Etulinjan jäsen
Viestit: 812
Liittynyt: 18 Loka 2007, 22:13
Paikkakunta: Esbo

[FI] Antero Sonkkila

ViestiKirjoittaja Speidel » 20 Tammi 2008, 13:33

-Fiktiivinen henkilökuvaus joka pohjautuu tosihistoriaan ja omaan sekä sukuni sotilashistoriaan.-

Antero Sonkkila
*14.10.1918 Laitila

Maanviljelijän poika Varsinais-Suomesta. Astui palvelukseen 10.10.1939 ja 18.6.1941. Joukko-osastot: talvisodassa JR13, jatkosodassa II/JR56. Taistelupaikat: Kollaa, Kirvesjärvi, Nirkka, Pyhäjärvi, Petroskoi ja Karhumäki. Reservin vänrikki. Kotiutettu 4.10.1944.

Jo nuorena suojeluskuntapoikiin liittynyt Antti oli tottunut metsästäjä ja eräretkeilijä. Maaseudun kasvatti oli tarponut korpia koko pienen ikänsä, ja heti kun kirves oli pysynyt joustavasti käsissä niin poika oli auttanut isäänsä metsä- ja viljelytöissä. Nuorukaisena päädyttiin jo pohjoisen savotoille tekemään hieman taskurahaakin.

Varusmiespalvelus

Astui asepalvelukseen vuonna 1938 Porin Rykmentissä joka sijaitsi Turussa Heikkilän kasarmilla. Kovan koulutuksen ja hyvien tulosten lisäksi rykmentti oli kuuluisa loistavista urheilusuorituksistaan. Sen riveissä palvelivat aikanaan mm. tulevat olympiavoittajat Paavo Nurmi ja Harri Larva.

Kotiutui kesällä 1939, mutta joutui jälleen astumaan palvelukseen ylimääräisten harjoitusten vuoksi muutamaa kuukautta myöhemmin.

Sota-aika:

Jatkosodan aikana mies kunnostautui useilla partioretkillä Itä-Karjalan korpi- ja suomaisemissa. Syksyllä 1943 mies lähetettiin reserviupseerikurssille ja suoritti kurssin hyvin arvosanoin. Palasi jälleen kurssin jälkeen upseerikokelaana vanhaan yksikköönsä josta muodostettiin rajasotilaista ja sisseistä koostuva reilu parinkymmenen sotilaan tiedustelu- ja tuhoamispartio. Partio suoritti lukuisia iskuja venäläisten linjojen takana. Kesällä 1944 mies ylennettiin vänrikiksi ja toimi joukkueenjohtajan tehtävissä sodan loppuun asti, kunnes kotiutettiin rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti 4.10.1944.

Kuvia:

Reserviupseeri partioretkellä.

Kuva

Kuva

Hiihtämäs.

Kuva

Suojeluskunnan vermeissä.

Kuva


Noniin ja tähän loppui sitten höpö-höpö-fiktio. Nyt pistetään raakaa historiaa kehiin:

Laitilan veteraanien tie 1939-1940, 1941-1944

Talvisota 1939-1940

Kuva
Laitilalaiseen kotiin saapunut käsky hevosten ja ajoneuvojen luovuttamisesta sotavoimain tarpeisiin. Talvisota.

Ennen sodan alkua Turunmaan sotilasläänin joukoista muodostettiin 5. Divisioona jota johti sotilasläänin komentaja eversti Selim Isakson. Maanantai-iltana 9.10. Laitilan Suojeluskunnan talo (nykyinen Urheilutalo) täyttyi väestä, jolle lotat illan mittaan tarjosivat kahvia ja voileipiä. Jotkut yrittivät hiukan nukkuakin reppu pään alla, mutta iltakymmenen-yhdentoista välillä kuului käsky: "Reput selkään, ulos neliriviin." Talon ulkopuolelle oli lottien ohella kerääntynyt pitäjäläisiä, jotka iltayön pimeydessä, pala kurkussa veisasivat muutaman säkeistön Isänmaan virrestä. Sen päätyttyä syntyi hetken hiljaisuus, kunnes kahjahti: ”Käännös oikeaan päin! Liikkeelle, mars!” Hiljainen rivistö lähti marssimaan kirkonkylän läpi, suuntana Uusikaupunki. Oli pimeää ja sataa tihuutti. Laitilalaiset marssivat tauotta 12 kilometriä Kalannin kirkonkylään, jossa miehet makailivat jonkin aikaa märässä heinikossa, kunnes taas kuului käsky lähteä liikkeelle.
Toisen yhtä pitkän taivalluksen tehtyään osasto saapui Uuteenkaupunkiin aamuyöllä ja majoittui torin varrella olevan koulun lattialle.

Lokakuun 10. päivän valjettua lähdettiin jälleen liikkeelle, mutta nyt matkaa tehtiin junalla, joka vei miehet Turkuun. Siellä heidät kuljetettiin Turun Ruotsalaiselle Yhteiskoululle, Tornikatu 4:ään, jossa alkoi komppanioiden muodostus. Koulun pihalla jokainen mies sijoitettiin komppaniaansa, joukkueeseensa ja ryhmäänsä sekä nimettiin hänen aseensa. Rykmenttiin tuli kuulumaan kolme kiväärikomppaniaa ja konekiväärikomppania sekä toimitus- ja jääkärijoukkueet ja tietysti mm. ”töpinä” kenttäkeittiöineen ja kuormastoineen.

Talvisotaan lähdettäessä suuri osa Laitilan miehistä koottiin JR13:n komppanioihin. Jotkut kävivät sotansa JR15:n riveissä ja tietysti tilanteista johtuen laitilalaisia oli myös muissa joukko-osastoissa. JR13 ja 14, samoin kuin JR15 ja KTR5 kuuluivat mantereella Turunmaan sotilaslääniin. Käytännössä paikallisilla suojeluskunnilla oli keskeinen asema liikekannallepanoa organisoitaessa.

Oli kulunut vain viikko miesten kutsumisesta kertausharjoituksiin, kun juna lähti viemään heitä kohti rintamaa 15.10.1939 klo 23. Vuorokautta myöhemmin oltiin Karjalan kannaksella Kämärän asemalla, joka sijaitsi vain muutaman asemanvälin Viipurista Terijoelle päin. Pilkkopimeässä edellä kulkevan repusta kiinni pidellen marssittiin kahdeksan kilomterin verran pohjoiseen, Huumolan kylään. Siellä osa joukoista pääsi majoittumaan sisätiloihin, mutta suurin osa sai ensituntuman niin tutuksi tuleviin telttoihin.

5. D:n puolustuslohko oli rajattu oikealta Korpelanjoki-Suokanta-Summajoki-Kaukjärvi ja vasemmalta Mellinsuo-Saaretjoki-Muolaanjärvi. II pataljoona määrättiin Summankylän alueelle ja JR13:n komppaniat divisioonan reserviksi Huumolaan ja Näykkiin valmistautuakseen toimimaan Summan lohkon suuntaan.

Päiväpalvelusohjelmaan kuului myös taistelu- ja tiedustelupartiokoulutusta ja erityistehtävissä olevat, kuten lähetit ja tähystäjät, saivat oman alansa koulutusta. Varustustyöt jatkuivat, teitä raivattiin ja oppitunneilla harjoiteltiin sodankäyntiä eri olosuhteissa.

Päivien ohjelmaan toivat pientä vaihtelua hartaushetket ja kotiseudun Lotta Svärd- yhdistykseltä saatujen pakettien jakaminen. Vapaa-aikaa kulutettiin myös Summan kylässä, missä lotat pitivät kanttiinia. Rauhan säilymiseen uskottiin ja kylässä asui paikallista väkeä siinä kuin reserviläisiäkin ja rajan pinnasta evakkoon lähteneitä palaili takaisin. Miehet alkoivat saada kotilomiakin, kunnes 29.11. kaikki lomat peruutettiin. Viimeiset lomalta palaavat saivat matkansa viimeisen osuuden marssia jalan Viipurista 30 kilometrin päästä. Ensin saatiin tieto, että Neuvostoliitto oli sanonut irti hyökkäämättömyyssopimuksen ja sitten, että se oli katkaissut diplomaattiset suhteet Suomeen ja kutsunut lähettiläänsä pois Helsingistä.

Kuva
Miehet esteitä rakentamassa. Piikkilankahäkkyrä näkyy etualalla hyvin.

Marraskuun 30. päivä pataljoonaan tuli puhelinsanoma ja käsky töiden lopettamisesta heti ja varustautumisesta lähtöön. Viipuria oli jo pommitettu ja sieltä palaavat punatähtiset koneet lensivät pataljoonan majapaikan yli. Neuvostojoukkojen voimakas hyökkäys tuntui JR13:n II pataljoonan lohkollakin vilkkaana ilmatoimintana, jota tosin joulukuun alun lumipyryt vähensivät. Miehet rakensivat korsuja, ja suojia varusteille, kaivoivat hyökkäysvaunuesteitä ja maataloustöihin tottuneet tekivät kuumeisesti rekiä.

Kuva
Lunta tuli jo 25. lokakuuta, mutta se ei jäänyt vielä pysyvästi maahan. Edessä oli kuitenkin kova talvi, monella tavalla. SA-kuva

Jo itsenäisyyspäivänä vihollisen tykistön toiminta oli vilkasta ja ensimmäiset kranaatit yltivät leirialueelle. Hyökkäysvaunuesteitä rakennettiin yötä päivää kuuden tunnin vuoroissa Leipäsuon pohjoispuolisessa maastossa. Sitten töitä tehtiin lähinnä enää öisin vihollisen pommikoneiden takia. Tankkiesteet muodostivat ja 4-5-kertaiset pitkät rivistöt kylän halkaisevan päätien molemmin puolin. Myöhemmin selvisi, että noina päivinä vihollinen keskitti joukkojaan Kämärän tien suuntaan ja Summaa vastaan.

Kuva
Näitä suruviestejä tuli laitilalaisiinkin koteihin.

Aamuyöstä 11.12. siirryttiin uudelle leirialueelle Summan luoteispuolelle, itseasiassa lähelle entistä majoituspaikkaa. 5. ja 6. komppania olivat etulinjassa ja 4. komppania pataljoonan reservinä. Vihollisen tykistö oli kiivaassa toiminnassa Summajärven tienoilla. Varustelutöitä haittasivat vihollisen koneet, joita hätyyteltiin ilmatorjunnan konekivääreillä. Komppaniat lähettivät partioita maastoon tiedustelutehtäviin. Niiden johdossa olivat rykmentin määräyksestä komppanioiden johtajat. Tappioita ei vielä toistaiseksi tullut.




Jatkosota 1941-1944


Liikekannallepano alkoi kesäkuun puolessavälissä 1941. Talvisodan aikaiset joukkojen kokoonpanot muuttuivat olennaisesti.

Talvisodan jälkeen puolustuslaitoksen sotilasläänien määrä nostettiin yhdeksästä 16:een, joiden mukaan maavoimiin perustettiin 16 divisioonaa ja kolme prikaatia. Uusien sotilasläänien suojeluskuntapiirien jako uusittiin samalla, mikä muutti myös joukko-osastoja. Nyt Lounais-Suomen sotilaslääniin tulivat kuulumaan Turunmaan, Lounais-Suomen ja Vakka-Suomen suojeluskuntapiirit. Eversti Paavo Paalun komentaman Lounais-Suomen sotilasläänin alueella perustetut joukko-osastot muodostivat 1. Divisioonan ja siihen kuuluivat JR14, JR35, JR56, Kev.Os.8, KTR5, Pion.P 29 ja VP33. Suuri osa Laitilan miehistä kuului jatkosodassa eversti Martti Vihman komentamaan JR56:n II pataljoonan 5.,6. tai 7. komppaniaan. Divisioonan vahvuus oli 16 400 miestä eli 1500 enemmän kuin talvisodan aikana ja kuhunkin jalkaväkirykmenttiin kuului noin 3600 miestä.

Kuva
JR 56:n II pataljoonan komentaja, kapteeni Aarno A. Mäntylä ja jääkärijoukkueen johtaja luutnantti Oiva Juvala

Kuva
JR 56:n II pataljoonan upseerit.

Kesäkuun 18. päivänä kello 12 alkoi JR 56:n komppanioiden perustaminen. Luutnantti Antti Eerola muodosti Laitilan Suojeluskuntatalolla saamansa käskyn mukaan Laitilan Pataljoonan, jonka komentajaksi määrättiin kapteeni Aarno A. Mäntylä, adjutantiksi vänrikki Vilho Oksanen, talousupseeriksi luutnantti Veijo Vuola, pastoriksi vänrikki Immo Aatolainen ja kss.upseeriksi vänrikki Pekka Lalla. Esikuntakomppaniaan tulivat jääkärijoukkueen johtajaksi luutnantti Oiva Juvala, viestijoukkueen johtajaksi luutnantti Kosti Ala-Kaila ja kranaatinheitinjoukkueen johtajaksi vänrikki Jorma Pärkö.

Sodanjohdon suunnitelmien mukaan ensimmäiset päivät kuluivat kotipaikkakunnalla varusteiden jaossa, harjoituksissa ja taistelukoulutusta saaden. 23.6.1941 lähdettiin paahtavassa kuumuudessa marssimaan Uuteenkaupunkiin, josta junalla jatkettiin matkaa heti seuraavana päivänä määränpäänä Hämeenlinnan tuntumassa oleva Parola. Siellä päivät kuluivat varusteita tarkastaen, taistelu- ja puolustuskoulutuksessa ja yhtenä iltana ehdittiin pataljoonan komppanioille järjestää iltajuhlakin. 29.6. tuli käsky lähtöön valmistautumisesta. Radiosta oltiin jo kuultu Moskovan radion ilmoittaneen, miten suomalaiset ovat aloittaneet laajan tiedusteluluontoisen hyökkäyksen kaikkialla Venäjän vastaisella rajalla.

Karjalan Armeijan komentaja oli kesäkuun viimeisenä päivänä saanut Ylipäälliköltä hyökkäyskäskyn. Kar.A:n reservinä eversti Paavo Paalun komentaman 1.D:n joukot siirrettiin keskitysalueelle ja niiden tuli olla 3.7. taisteluvalmiina etenemään Tuupovaarasta Korpiselkään, jota vastaan kenraalimajuri Paavo Talvelan komentama VI AK aloittaisi hyökkäyksen. Vahvistuksekseen se sai eversti R. Laguksen johtaman 1. Jääkäriprikaatin, jonka takana Tuupovaarassa 1.D:n tuli olla. Nopeasti etenevä yhteishyökkäys ajoitettiin viikkoa myöhemmäksi heinäkuun 10. päivälle, jolloin saksalaiset olivat omalla rintamallaan ylittämässä Väinäjokea Baltiassa.

Kuva
Laitilalaisen kylän, Leinmäen, miehiä rintamalla vuonna 1941. Vasemmalla olevat ovat jääneet tuntemattomiksi, kolmantena Arvo Saarinen, sitten Aarne Kerttula, Frans Kallio, Aarne Numminen ja Vihtori Alanko

Juuri ne talvisodan vääryydet olivat varmaan monilla JR 56:n miehillä päällimmäisinä mielessä, kun he saivat tulikasteensa. Tämä nimittäin tapahtui Kollaan maisemissa. Paikalla oli talvisodan päiviltä legendaarinen maine. Nyt otettaisiin niistä hetkistä hyvitys korkojen kanssa.
Mutta heti alussa oli selvää, että sota on julmaa leikkiä silloinkin kun on menemisen henki päällä. Tappioita tuli runsaasti. Venäläiset olivat lujasti päättäneet pysyä asemissaan ja heidän karkottamiseensa kului pari viikkoa, vaikka saksalaisiakin oli apuna.

Puolentoista viikon hengähdystauon jälkeen sotaretkeä jatkettiin. Yritettiin vanha valtakunnanraja. Se oli monelle pojalle omantunnon paikka. ”Tähän loppui meittin oikeutemme. Meinaan, että tästä eteenpäin ollaan sitten rosvoretkellä!” sanoo sotamies Lahtinenkin Tuntemattomassa sotilaassa.

Seuraava kohde oli Vieljärvi. Sitä seurasi Nirkan taistelu. Pyhäjärven mottisota.
Pyhäjärven jälkeen JR 56 sai valmistautua etenemään Karjalan pääkaupunkiin Petroskoihin. Siitä, mikä osasto tähän kaupunkiin ensimmäisenä marssi, on kiistelty vuosikymmenet. Tai eteni polkupyörällä. Tai raivasi sinne tien. Niin tai näin, aivan kärkijoukoissa oli JR 56:n osastoja.

Petroskoi sai suomalaisen nimen. Se ristittiin ylpeästi, vähän pöyhkeästikin Äänislinnaksi. Moni taistelija uskoi, että päämäärä oli nyt saavutettu, ja kohtapuoliin joukkoja alettaisiin kotiuttaa. Lähtiessähän oli puhuttu, että heinänkorjuun aikaan tultaisiin takaisiin.
Vaan ei päästy heinänkorjuuseen. Eteneminen jatkui. Tuli aikainen syksy, sellainen on luonnonlaki niillä leveysasteilla Kauko-Karjalassa. Marssi jatkui ensin liejussa, sitten ensimmäisissä pakkasissa, jotka odottamattoman äkkiä muuttuivat paukkupakkasiksi. Seuraavaksi iski uudenlainen vastustaja, täiarmeija. Monen mielestä voittamattomampia kuin vanjat. Sota käänsi esille rujoimman puolensa. Ja yhä vain etenemistä jatkettiin.

Kuva
Tilanne Karhumäen valtaustaistelun aikaan.

Vihdoin iäisyyden jälkeen JR 56 saapui Karhumäkeen. Silloin oli jo marras- joulukuun vaihde. Ja sielläkin jouduttiin taistelemaan, ennen kuin pitkä ja uuvuttava asemasota keväällä 1942 alkoi.

Kuva
Laitilalaisia valtaamassa Karhumäkeä.

Alettiin tehdä ajankuluksi puhdetöitä. Joku rustasi runojakin. Kuunneltiin rintamaradiota. Joskus käytiin Karhumäen tivolissakin. Kaikki pelasivat korttia, milloin rahasta, milloin vahtivuoroista. Välillä oltiin partiossa, tai etulinjan korsuissa, tai tekemässä linnoitustöitä.
Mutta vähitellen alkoi käydä selväksi, että Suomen sotaponnistelut eivät lopultakaan riittäisi. Saksalaiset kärsivät Stalingradissa tappion ja perääntyminen alkoi. Leningradin piirityksen murtuminen merkitsi sitä, että sota tulisi päättymään myös Suomen tappioon. Kysymys oli vain siitä, säilyisikö joku osa Suomesta vai kaappaisiko generalissimus Stalin koko maan.

Kuva
Heinäkuussa 1943 JR 56:n II pataljoonan 6. komppanian 3. joukkuetta rakentamassa piikkilankaesteitä Karhumäessä. Miehet vasemmalta Olavi Moisio, Kalle Salonen, Tarmo Suvanto ja Vieno Laihonen.

Vetäytyminen Maaselän kannakselta alkoi kesäkuussa 1944. JR 56 oli siihen mennessä saanut kylkiäisekseen toisen jalkaväkirykmentin. Siihen liitettiin JR 60.
Rykmentti oli perääntymisvaiheessa osallisena taisteluissa Sotjärven-Säämäjärven suunnalla ja Suojärvellä ennen saapumistaan Loimolaan.

Kuva
Eero ja Viljo Honkinen etulinjassa Loimolan maastossa elokuussa 1944.

Siellä aseet vaikenivat 5. päivänä syyskuuta 1944.

Tämän jälkeen seurasi viikkokausia jatkunut hermostunut odotus siitä, mihin seuraavaksi lähdettäisiin. Huhut kulkivat valtoimenaan: milloin olivat venäläiset valloittaneet pohjoisen Lapin, milloin pommittaneet jälleen Helsinkiä. Tulevaisuudesta ei ollut mitään varmaa tietoa.
JR 56 alkoi paluumarssin ”uuden” rajan taakse 19. syyskuuta 1944. Rykmentti oli runsaan kolmen vuoden aikana menettänyt kaatuneina yli 600 miestä. 3 000 oli haavoittunut, monista tullut invalideja lopuksi ikäänsä.

Mutta Suomi oli säästynyt. Tärkein oli turvattu – vaikka niin raskain uhrauksin.

Talvi- ja jatkosodassa arvioidaan kaatuneen 3,0 prosenttiä Laitilan silloisesta väestöstä.


Lähteet: Itsenäisyytemme tähden, Jatkosodan historia 3, Jalkaväkirykmentti 56:n kilta, Porin Prikaatin "Porilaismuseo" ja laitilalaisia sotaveteraaneja.

Palaa sivulle “Henkilötiedot”



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija